Akateemikko Anna-Leena Siikala on kuollut 27. helmikuuta 2016. Hän oli yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kulttuurintutkijoita, ja hänen ystäviinsä kuului tutkijoita idästä ja lännestä. Hän kuului siihen sukupolveen, jonka johdolla antropologia vakiintui oppiaineeksi suomalaisissa yliopistoissa. Samalla hän rohkaisi tutkijoita oman tieteenalansa rajojen ylittämiseen, ja uskontoantropologina ja folkloristina hän loi yhteyksiä antropologian ja sen lähitieteiden välille. Omassa tutkimuksessaan hän ei tuntenut tarvetta vetää ”kodin” ja ”maailman” tai ”oman” ja ”vieraan” kulttuurin välistä rajaa. Hän teki kenttätyötä Kauhajoella ja Cookin saarilla, ja Neuvostoliiton hajotessa hän palasi tutkimaan Uralin suomensukuisten kansojen uskontoa. Reppu selässä tehdyt patikkamatkat Udmurtiaan loppuivat vasta 2000-luvun puolivälissä, kun uusi hallitus kielsi ulkomaalaisten tutkijoiden vierailut pohjoisen Euraasian ”raja-alueille”.
Anna-Leena Siikala toimi Suomen Antropologisen Seuran puheenjohtajana vuosina 1985–1991. Esimieskautensa aikana hänet nimitettiin perinteentutkimuksen professoriksi Joensuun yliopistoon, mistä hänet kutsuttiin Helsingin yliopiston folkloristiikan professoriksi 1995. Monet perinnetieteiden ja antropologian opiskelijat tunsivat hänet myötätuntoisena opettajana, joka muistutti, että tieteellinen työ on tutkijan kilpailua itsensä kanssa. ”Tee vain rauhassa omaa työtäsi”, hän sanoi niille, joiden usko hankkeeseensa alkoi horjua. Itse hän oli näkyvä tutkija viimeisiin vuosiinsa saakka. ”Itämerensuomalaisten mytologia”, hänen viimeinen teoksensa, ilmestyi 2012.
Suomen Antropologinen Seura muistaa Anna-Leenaa suurella kiitollisuudella ja ottaa osaa omaisten ja läheisten suruun.
